Tällä kertaa ainakin Cheerioilla on kuitenkin selvästi edessä muutoksen vuosi. Tiedossa on ulkomaille muuttoa, perheenlisäystä sekä uusia töitä ja projekteja. Omalle kohdalle muutos parempaan osui jo tämän vuoden puolelle kun sain vanhan työni takaisin, muilla jännittävimmät hetket ovat vasta edessä. Onneksi tiedossa on myös keikkoja ja paljon, toisin kuin menneenä vuonna.

Suurten muutosten edessä on tietysti katsottu myös taaksepäin. Vuosi 2009 ei ole varsinaisesti ollut huono vuosi, jos ei mikään huikean hyväkään. Omaan elämääni on mahtunut niin isoja ylä- kuin alamäkiäkin. Alkuvuodesta menetin työpaikkani, mutta sain sen loppuvuodesta takaisin. Kesän kärvistelin hirveimmässä duunissa ikinä, mutta siitäkin selvisi kummasti hengissä. Keväällä pääsin käymään uudestaan Dublinissa ja reissu oli ihana, vaikka harmittaakin että se jäi vuoden ainoaksi. Keikkojen vähäisyys koetteli addikteja, mutta ne vähätkin keikkareissut olivat (varsin yllättäen) mahtavia. Vaikka vuoteen mahtui paljon hyvääkin, yleisvaikutelma mennyttä muistellessa on silti jotenkin vaisu. Outo vuosi.

Vaikkei mitään varsin konkreettista syytä olekaan, odotan ensi vuodesta parempaa. Fiilis saattaa mennä ikuisen optimismin piikkiin, mutta ilmassa tuntuu olevan hyviä merkkejä. Läheisten ihanista uutisista olen vilpittömän onnellinen, tosin kauemmas lähteviä tulee ihan järjetön ikävä. Vaan onpahan sitten hyvä syy reissata heitä katsomaan :D Ensi vuonna on myös huhtikuussa aihetta isoon juhlaan kun saavutan viimein maagisen 30 vuoden rajapyykin. Joku voi väittää ettei vanhemista kannata juhlia, minä sanon että kannattaa ja pitää! Suunnitteilla on myös kaikkien aikojen reissu, alkuun piti matkaan lähteä jo keväällä, mutta kun yhdellä matkakaverilla on edessä muutto puoleksi vuodeksi ulkomaille siirsimme projektin suosiolla syksyyn. Vielä on vähän vaikea uskoa, että elinikäinen unelma on toteutumassa mutta siltä se uhkaavasti näyttää.

Työsopimus minulla on lokakuun 2010 loppuun asti ja mahdollisesti jatkoakin on tiedossa, joten ainakin sillä saralla ensi vuoden pitäisi olla turvattu. Ikuisuusprojekti joka myös opiskelun nimellä tunnetaan on edelleen retuperällä, ehkä tämä on se vuosi kun saan itseäni niskasta kiinni ja hoidettua sen pois päiväjärjestyksestä. Tai sitten ei. Lievästä hajaantumisesta huolimatta Cheeriot pitävät lippua korkealla ja edustuksesta huolen uuden levyn ja kiertueen myötä, keikkakuume on jo varsin korkea.

Loppuun vielä vanha mutta niin hyvä toivotus uudelle vuodelle:

Säilyttäköön uusi vuosi sen mitä rakastat, tuokoon tullessaan sen mitä kaipaat ja  vieköön mennessään sen mitä taakkana kannat.

You'd think that I'd learn the cost of love
Paid that price long enough
But still I drive myself right through the pain
Yeah, well it turns out, I haven't learned a thing

Daughtry - Learn My Lesson

Koska typerä Saunalahti lopetti palvelun (ilmoittamatta siitä edes asiakkaille kiitos vaan), vanhaan blogiin ei saa enää lähetettyä kuvia, arkistona se tosin toimii - ainakin toistaiseksi.

Viikonloppuna sain vihdoin aikaseksi uuden blogin luomisen ja opettelemisen, mikä olikin varsin vaikea ja aikaavievä toimitus, sain siihen menemään ehkä jopa viisi minuuttia. Tästä lähin kuvapäiväkirja löytyy siis täältä.  Toistaiseksi joudun kierrättämään kuvat tietokoneen kautta, mutta tavoitteissa olisi saada säädettyä sähköpostiasetukset kännykkään, jolloin blogi on taas reaaliaikainen. Suurinpiirtein :D

Perjantai-iltana vietimme Cheeriopikkujoulua "punaisessa ravintolassa", josta on pikkuhiljaa tullut suosikkiravintolamme. Ruoka oli järjettömän hyvää ja sitä oli enemmän kuin tarpeeksi, syntisen herkullinen suklaakakku kruunasi vielä aterian. Ruokaakin parempaa oli seura, istuimme ja juorusimme oikein pitkän kaavan mukaan, suunnittelimme tulevia keikkoja ja muistelimme menneitä, nauroimme itsemme kipeäksi. Täydellisiä iltoja on harvassa ja tunnen itseni onnekkaaksi kun olen saanut niitä tämän porukan kanssa niin monta.

Ja koska taaskaan kaksi iltaa putkeen ei riittänyt, launtai-iltana paikattiin aukkoa Jennin Australiasta Suomeen muuttaneen työkaverin sivistyksessä. Jotenkin ihmeen kaupalla Anggilta oli jäänyt näkemättä kulttielokuva Cocktail. Tiedon aiheuttamasta järkytyksestä toivuttuamme järjestimme pikimmiten leffaillan. Elokuvan lomassa siemailimme tietenkin cocktaileja, ja teemalle uskollisina päädyimme loppuillasta drinkkibaari Shakeriin. Kotona olin semi-inhimilliseen aikaan, mutta nukkumaan pääsin vasta aamuyöstä netin yllättäen valvotettua pari tuntia. Syy valvomiseen oli niin mukava että vieläkin hymyilyttää ja jos oikein hyvin käy niin parempaa on luvassa. Ei siitä sen enempää, kel onni on se onnen kätkeköön ja muita latteuksia.

Eilen ajettiin Nurmijärvelle viemään joulutervehdystä Kylmänojantielle, ja näköjään perinteeksi on muodostunut että sinne ajetaan aina kertakaikkisen hirveässä lumimyräkässä. Menomatka oli vielä jokseenkin siedettävä, paluumatkalla pimeällä näkyvyys oli noin metrin auton nokasta ja maksiminopeus 40km/h. Vaan se ei tahtia haitannut, kaksi tonttua perillä ovat aina niin rajaton riemu.

Kun kaikkeen kivaan lisätään se, että ennen joulua on enää kaksi työpäivää ja uhkaavasti näyttää siltä että se joulu on vielä valkoinen, on hymy herkässä. 

Viime joulu meni niin sanotusti ohi. Kun aattoaamuna seitsemältä haahuiltiin Dublinin lentokentällä ja pamahdettiin siitä muutaman tunnin lennon ja ajomatkan jälkeen suoraan sukujouluun oli tunnelma lievästi psykedeelinen, varsinkin kun edeltävänä yönä ei ollut nukkunut silmäystäkään. Lievä krapulatila ei myöskään auttanut joulutunnelmaan virittäytymisessä.

Tänä vuonna päätin ottaa vahingon takaisin ja juhlia joulua viime vuodenkin edestä.Työ- ja muista kiireistä huolimatta se on onnistunut varsin hyvin, viikonloppuna pyöräytettiin perinteinen satsi joulukakkuja ja eilen kirjoitettiin kortteja urakalla. Kakkujen leipominen (ja varsinkin hedelmien ja rusinoiden jauhottaminen) on jouluperinne, joka on kuulunut jouluuni niin kauan kuin muistan. Koska kakut täytyy leipoa vetäytymään hyvissä ajoin ennen h-hetkeä, se on usein ensimmäinen jouluisa askare johon meidän taloudessa ryhdytään ja siitä alkaa joulu. Niin nytkin.

Kun eilen vielä elohopea sukelsi reilusti pakkasen puolelle ja kevyt lumi narskui kenkien alla ja kimalsi katulampun valossa, oli joulutunnelma täydellinen. Mielialaa ei pahasti laskenut edes se, että tänä aamuna uskollinen Morphmobiili ei inahtanutkaan... Auto todennäköisesti lähtisi käyntiin kuin palmun alta, mutta yön lähes 20 asteen pakkanen hyydyttää keskuslukituksen ja siihen sisältyvän ajoneston. Ei muuta kuin mersulla Piippa töihin ja nippa nappa ajoissa oman työpöydän äääreen. Talvi on taitolaji eikä harjoitusta puutu.

Viime päivät ovat muuten sujuneet rauhallisissa merkeissä. Viikonlopun olin ihan kiltisti, lauantaina myymässä lippuja jäähallilla ja sunnuntaina löhöämässä kotisohvalla. Hiukkasen nauratti se, että baarista pois pysyminen tuntui suuremmaltakin saavutukselta. Eilen vietettiin Haagan porukan pikkujouluja kotikentällä ravintola Madalissa, oli ihanaa nähdä ihmisiä joita en ole nähnyt yli vuoteen. Puolin ja toisin vannotettiin että nähdään useammin ja tämän porukan kohdalla toivon lupausten pitävän.

Loppuviikosta on tiedossa vähän railakkaampaa menoa. Torstaina Ghostsonicsin keikka ja perjantaina Cheerioiden ikiomat pikkujoulut. Tänään ohjelmassa auton huoltoa ja joululahjaostoksia. Saisikohan jostain muutaman tunnin lisää vuorokauteen niin ehtisi nukkua vielä kunnon yöunet? :D

Suurin uutinen sitten viime kerran kun kirjoittelin on varmaankin se että alla on uusi kustannuspaikka ja käyntikortissa uusi titteli! Ja sama suomeksi eli uusi työ. Tai itse asiassa ei edes uusi vaan paluu vanhaan. Kesän lopulla sain tekstiviestin Eastwayltä, varovaisesti tunnusteltiin että kiinnostaisikohan vielä jos heillä olisi syksyllä äitiyslomasijaisuus tarjolla. Samaan aikaan kärvistelin Linda Linella, työssä jota vihasin enemmän kuin mitään koskaan ennen. Ai että kiinnostaisiko?! Soitin siltä istumalta, kesken lastenkutsujen, ja ilmoitin olevani kiinnostunut. Yritin esittää edes vähän hard-to-getiä, huonolla menestyksellä. Puhelusta alkoi useamman kuukauden kärvistely, sillä vaikka se oli varmaa että äitiyslomalle on joku lähdössä, epävarmaa oli se näytetäänkö vihreää valoa sijaisen palkkaamiselle. Mitään kilpailua paikan täyttämisestä ei ollut sen jälkeen kun minä ilmaisin kiinnostukseni, alusta asti tehtiin selväksi että työ on minun jos sen haluan.  Syyskuussa tuli vihdoin huojentava tieto: valo oli vihreä ja minulla oli työsopimus.

Palasin 1. lokakuuta vanhaan tuttuun työhön, joka tosin oli ehtinyt muuttaa muotoaan seitsemän kuukauden aikana. Suurin muutos on sijainti, onnistuin välttämään sopivasti muuttohässäkän kun firma juuri ennen paluutani siirtyi Konalan kotoisista mutta jokseenkin kämäisistä tiloista Mankkaalle uuteen ja hienoon toimistoon. Tila lisääntyi moninkertaisesti ja puitteet ovat pikku hiukkasen prameammat kuin ennen. Pientä miinusta siitä että töitä tehdään edelleen remontin keskellä ja kun vieressä porataan kiviseinää on välillä vähän vaikea kuulla mitä asiakas sönköttää puhelimessa.

Työnkuva on myös muuttunut. Sen lisäksi että joudun "passaamaan" muita vähemmän, on nykyinen työni paljon lippupainoitteisempaa kuin ennen, tuuraanhan Menolipun rumbasta vastannutta ihmistä. Alkuun homman yksitoikkoisuus ja rutiini ahdisti hieman, mutta kun pääsi kunnolla kärryille, jäi reilusti aikaa niille miljoonalle vaihtelevalle askareelle joihin olin tottunut.

Vaikka osa miehityksestäkin on vaihtunut sitten viime näkemän, suurin osa porukasta on vanhaa ja tuttua. Tällä kertaa tunnen päässeeni vielä paremmin ja nopeammin sisään porukkaan kuin viimeksi, totta kai kun vanha pohja on olemassa. Töihin palatessa kaikki kävivät vuoron perään kertomassa miten kivaa on kun olin tullut takaisin ja kuulin pari päivää sitten että päiviä paluuseeni oli jopa laskettu :D Tällaiseen työpaikkaan lähtee aamulla niin kovin paljon mieluummin kuin sellaiseen, jossa nimensä kuullessaan ensimmäinen ajatus on "Apua mitä mä nyt oon tehny väärin"...

Marraskuun puolella töihin paluuta varjosti pitkä sairasloma. 2,5 viikkoa makasin kotona kuumeessa, ramppasin lääkärissä ja luovutin verta kyynärtaipeet ruhjeilla. Vietin viimeisellä sairasviikolla yhtenä päivänä 9 tuntia lääkärissä, ensin työterveyslääkärillä, joka nosti kädet pystyyn kun ei enää keksinyt mitä minulle tehdä. Lähete korva-, nenä- ja kurkkupoliklinikalle, 3 tuntia jonotusta ja yksi poskiontelopunktio myöhemmin korvalääkäri totesi että ei se ainakaan tämän alueen tulehdus ole, ja passitti sisätautien klinikalle. Sieltä 4 tuntia, lukemattomia verikokeita ja yhtä röntgeniä (sekä yhtä hävyttömän somaa nuorta mieslääkäriä) myöhemmin minut päästettiin kotiin kun ei edelleenkään keksitty missä vika piilee. 17 päivän jatkuvan kuumeen jälkeen elämä alkoi voittaa ja tulehdusarvot laskea. Koskaan ei selvinnyt mikä ne nosti.

Pitkän sairastelun jälkeen alkoivat seinät kaatua päälle, ja kun vihdoin odotettu kuumeeton päivä tuli niin uloshan se oli päästävä. New Moon piti tietysti mennä katsastamaan ensi-iltaan, ja elokuva oli siinä mielessä positiivinen kokemus ettei se ollut ollenkaan niin huono kuin pelättiin! Ja liekö siiderillä (jota piilopulloista ehkä hiukkasen Tiijan kanssa nautimme) ollut osuutta asiaan mutta nuori Jacob ei ollut tukanleikkuun jälkeen ollenkaan hassumman näköinen. Vaikka se paita olisi voinut välillä pysyä päälläkin. Leffan jälkeen käytiin Mollyssa yksillä. Fail. Erinäisten tapahtumien ja tuttuihin törmäämisten lopputuloksena illasta tuli varsin viihdyttävä ja kotiin kömmittiin pilkun jälkeen. Yllättävä käänne.

Perinteinen Cheerioiden mökkiviikonloppu toteutettiin vihdoin marraskuun lopulla, tällä kertaa Evon kuusessa eli Evon luonnonpuiston jylhissä maisemissa. Osuvasti nimetty Purotupa oli sijainniltaan upea, vaikka itse mökistä keksimme muutamia rakentavia parannusehdotuksia. Viikonloppu sujui kuitenkin varsin miellyttävästi ja rentouttavasti. Suorastaan legendaarinen samoilu jäi valitettavasti hieman lyhyeksi sateen kiusatessa koko viikonlopun, mutta sää antoi loistavan tekosyyn nauttia lämpimässä mökissä Kumman Kaa -maratonia. Hyvä ruoka ja tietysti myös jossain määrin juoma kruunasivat viikonlopun, ja kotiin ajeltaessa laulettiin vielä adventin kunniaksi Hoosiannaa sekä nautittiin spontaanista runonlausuntahetkestä.

Viime keskiviikkona 10 vuoden fanitus palkittiin taas kerran: Backstreet Boysin keikka Hartwall-areenalla oli mahtava, vaikka molemmat fanitytöt olivat samaa mieltä että ei paras näkemistämme. Tunnelma oli silti katossa ja fiilis keikan jälkeen niin täpinä että kotiin ei voinut heti mennä. Suuntasimme vastoin parempaa tietämystämme Tigeriin, ja vaikka paikka olikin juuri niin kamala kuin voi kuvitella ja porukka vielä hirveämpää, uhraus kannatti: jonkun aikaa baarissa hengailtuamme ja ylikalliita juomia siemailtuamme, kukas muu astelee sisään kuin itse herrat Nick Carter ja Howie Dorough! Loppubändin puuttumisen aiheuttama pettymys ei ainakaan allekirjoittanutta vaivannut kovin kauaa kun tajuntaan upposi että 10 vuoden odotuksen jälkeen olin ensimmäistä kertaa kosketusetäisyydelle teinirakkaudestani :D Turvamiesten muuri ja pissisten armeija pitivät huolta ettei lähemmäs päässyt, mutta ei se hymyä hyydyttänyt. On niin kiva olla kikattava teini!

Seuraavana iltana nautimme Christan kanssa vielä Eastwayn tarjoamana Boney M:n keikan joka osoittautui kaikkia odotuksia huikeasti paremmaksi ja ennen kaikkea täydelliseksi lääkkeeksi keikanjälkeismasennukseen. Ja ettei viikko liian hiljainen olisi ollut, perjantai-iltana jaksoin reippaasti juhlia koko illan Eastwayn tyttöjen pikkujoulua. Jokseenkin tujun glögin voimalla tehtiin muun muassa erinäisiä tunnustuksia, joista ei kerrota sen enempää, sekä tutustuttiin oikein kertaheitolla. Iltaa jatkettiin pienellä mutta sinnikkäällä porukalla ensin Mollyssa ja sitten Apollossa, Eastwayn käyntikortilla jono ohi tyylikkäästi kumpaankin. Yhden illan aikana tunsin pääseväni enemmän sisälle porukkaan kuin monena kuukautena istumalla töissä. Kolme baari-iltaa peräkkäin ei vielä riittänyt, joten lauantaina suuntasin tiian kanssa London Pubin pikkujouluihin ja iltaa oli tarkoitus jatkaa useampaankin baariin, mutta yllättäen väsymys vei voimat ja suuntasin kiltisti kotiin "jo" yhdeltä. Sunnuntai kuluikin sitten rattoisasti kotona katsomassa vähän Linnan juhlia ja enemmän Maailman Parasta Sarjaa How I Met Your Mother. Jos et ole vielä tutustunut niin nyt on korkea aika. Vatsalihastreeni on parasta hoitaa nauramalla sanon minä.

Kyllä, luit oikein. Töissä. Vajaan kahden kuukauden työttömyys ja epätoivoinen hakemusten lähettely päättyi toukokuun alussa kun sain lähtöselvitysvirkailija paikan Linda Linelta. Tiesin jo hakemuksen lähettäessäni, että todennäköisesti pääsen haastatteluun ja haastattelussa oli aika varma tunne, että saan paikan. Tiesin myös jo hakemuksen lähettäessäni etten tule pitämään työstä jota haen, tämä 3,5 vuoden kokemuksella lähtöselvitystyöstä. Mutta köyhällä ei ole varaa valita ja lama-aikana työstä kuin työstä pitää olla kiitollinen. Sinnikkäästä positiivisesta suhtautumisesta ja "työssäviihtyminen on asennekysymys"-päätöksestä huolimatta ensimmäiset kaksi kuukautta olivat lähes epätoivoisia. Jos jonkinlaista enemmän tai vähemmän paskaduunia on tullut kokeiltua, mutta jostain syystä tämä homma vie voiton niistä kaikista.

Vaan kaikkeen tottuu ja kun muuten elämä hymyilee niin ei paskastakaan duunista jaksa loputtomiin ottaa pultteja. Juhannuksesta eteenpäin vietin kuukauden ajan kaikki vapaapäivät mökillä ja säätkin suosivat. Laatuaikaa suvun kesken, saunaa ja uintia, grillausta ja iltanuotiota. Täydellinen irtautuminen kaikesta ja rentoutumista sanan syvimmässä merkityksessä.

Keikkoja on tähän kesään mahtunut huikeat kolme, meidän poikien siis. Kesäkuun alussa Lahdessa hikoiltiin helteessä, heinäkuun alussa meinattiin jäätyä kuoliaaksi Kuopiossa ja vihdoin heinäkuun lopussa oli Lohjalla sopivan lämpöinen ja kesän paras keikka. Näin jo mielessäni lastenkirjan nimeltä "Kultakutri ja kolme keikkaa". Liian kuuma, liian kylmä, juuri sopiva. Kolme keikkaahan ei Cheerioille riitä mihinkään, mutta pojat keskittyvät tekemään uutta levyä eikä enempää herunut. Vaan parempi vähän kuin ei mitään.

Kaupungissakaan ei ole ehtinyt pahemmin television ääressä tylsistyä, viimeiset pari viikkoa on tullut vietettyä kiitettävän ahkerasti baarielämää, joka alkukesästä jäi oikeastaan kokonaan. Tiialla kokeiltiin True Blood -juomapeliä: aina kun joku sanoo vampire, blood tai fuck otetaan huikka, samoin jos näkyy verta, puremista, tissit tai seksiä. Tai Eric. Pelin edetessä säännöt myös joustivat tarpeen mukaan, "Ne pussaa, se on lupaus seksistä!". Ilta jatkoi teinikaljoittelulla Kampin portailla ja päättyi Loosen kautta Mollyyn. Samalla viikolla ohjelmaan mahtui vielä  baarikierros Jennin ja Hipen kanssa sekä touhukänni Tiian ja CK:n kanssa Loosessa aaltojen myllerrystä ihmetellen ja vessapaperiansoja viritellen.

Kansainvälistä meininkiäkin on riittänyt, kun Poets-faneja ympäri Eurooppaa ja Amerikasta asti kokoontui fanimiittiin viime sunnuntaina. Enemmän kuin bändin tapaaminen (IIIK!) kiinnosti nähdä ulkomaalaisvahvistuksia, joiden tapaamisesta on pahimmassa tapauksessa useampia vuosia. Sunnuntai-ilta päättyikin iloisaan illalliseen Vilman ja Dannyn kanssa ravintola Centralissa, suosittelemme lämpimästi ruoan puolesta, vaikka tarjoilu kipittävästä tädistä huolimatta hieman takkuilikin. Tiistaina oli vuorossa ilta Mollyssa Tanska-, Saksa- ja Amerikkaosaston kanssa, sekä erittäin hauska uusi tuttavuus ihan kotikulmilta. Iloinen humala kolmesta siideristä ja kiltisti viimeisellä bussilla kotiin, hymyillen niin että poskiin sattui.

Keskiviikkona oli vuorossa kauan ja hartaasti odotettu Phoenix Effectin keikka, ja mahtavuuttahan se oli, kuinkas muuten. Heiluin toisessa rivissä kuin heikkopäinen, onnesta litteänä ja fiiliksissä, ja kun viimeisenä encorena lähti Lambretta-cover Bimbo meinasivat appelsiinimehut vodkan kera mennä väärään kurkkuun innosta hyppiessä. Vauhti oli päällä jo ennen keikkaa kun tanskalaisvahvistus intoutui kirjoittamaan nimmarit koko porukan rintavarustuksiin (Because I'm famous!) ja meno jatkui ydinporukan siirtyessä Looseen. Siellä ei ehditty kauaa olla kun Tiia ja allekirjoittanut saivat elämänsä järkytyksen, tosin erittäin miellyttävän sellaisen: Petteri Summanen käveli sisään! Vartin verran pähkäiltiin eestaas kun eihän sitä nyt voi baari-iltana mennä fanit häiritsemään mutta eihän me voida tällaista tilaisuutta jättää käyttämättä mutta miten me nyt ja eihän haluta olla ärsyttäviä häiriköitä mutta pakkohan se on mennä sanomaan edes moi! Vihdoin pähkäilyn päätteeksi uskalsimme varovaisesti ja anteeksipyydellen lähestyä ja niinhän siinä kävi että plakkarissa on kaverikuva ja halit kaupanpäällisiksi. Mukava mies siis. Pilkun jälkeen porukkamme hoiperteli vielä Pikku-Jaskan herkkuja nauttimaan ja lokkeja hämmästelemään (There's four of them!) ja aamun ensimmäisellä junalla kotiin.

Torstaina ei sitten ollutkaan yhtään väsy eikä krapula kun suuntasin treffeille... Sen verran historiallisesta tapahtumasta tässä elämässä kyse, että jännitti osaanko ollenkaan käyttäytyä, mutta hyvinhän se meni. Ihan kivaa oli, mutta kun ihan kivaa vain ei oikein riitä. Viihdyn sinkkuna ehkä liian hyvin kun en ole tästä olotilasta valmis luopumaan ennen kuin joku vie kunnolla jalat alta, ja nyt niin ei vain käynyt. Siispä Jenniä lainatakseni ei muuta kuin uutta matoa koukkuun :D Tai sitten ei.

Eilen lähdettiin yhtäkkiä yllättäen Lintsille Vilman ja Dannyn seuraksi, Hanekin hurautti reippaasti Järvenpäästä kieppumaan laitteissa ilman muksuja. Lapsenmielisyyttä riitti ihan tarpeeksi omasta takaa, laskin illalla että 6 tunnin aikana tuli käytyä laitteissa 19 kertaa. Parasta herkkua oli kesän uutuus Salama, hillittömän hauska vuoristorata jossa ei koskaan osannut arvata mihin suuntaan kiepsahtaa mutta silti meno oli pehmeää ja mukavaa. End of mainos. Törsättiin rannekkeisiin joilla pääsee myös Sealifeen (HAJT!) ja kuinkas ollakaan, kympin lisämaksulla ei saanut vain merimaailman ihmeitä vaan ylimääräisen päivän! Eli tänään koko hauskuus uusiksi. On niiiin kivaa olla kakara.

Niin toimitusjohtaja kuin kaikki muutkin vakuuttivat, että mistään henkilökohtaisesta ei ole kysymys, minusta ei ollut muuta kuin hyvää sanottavaa. Mutta kun porukkaa pitää vähentää niin raaka ja reilu peli on last one hired, first one fired. Vaikka oli hyvä kuulla positiivista palautetta ja tietää tehneensä työnsä paremmin kuin hyvin, se on kaksipiippuinen juttu. Ymmärrän tilanteen ja ettei ilmeisesti muuta vaihtoehtoa ollut, kuitenkin tuntuu niin väärältä saada lähtöpassit vaikkei ole mitään väärää tehnyt.

Rahallisesti tämä on tietenkin suurin isku. 4 kuukautta ehdin tottua säännöllisiin kuukausituloihin ja vaikkei niillä paljoa juhlittukaan ei tarvinnut sentään kolikkopulloa tyhjentää. Paljon suurempi harmi kuin raha on kuitenkin kivan työpaikan ja työkavereiden menetys. Sekä tietysti työttömyyden riesa, paperisota ja työkkärissä ravaaminen, uuden paikan etsiminen, hakeminen ja jännittäminen. Ja vaikka niin hyvin kävisikin, että uuden paikan saisi, taas pitää aloittaa alusta. Neljässä kuukaudessa olin ehtinyt oppia talon tavoille, tutustua ihmisiin, osasin työni. Nyt pitää aloittaa taas alusta.

Reilu kuukausi työttömyyttä on mennyt vaihtelevaa vuoristorataa. Välillä touhuan innokkaasti kaikkia niitä asioita, mitä en ehtinyt ja jaksanut työn ohella tehdä, setvin vaatekaapin sisältöä, järjestän kylppäriä uudestaan remontin jälkeen, käyn uimassa, kävelyllä, hemmottelen itseäni. Välillä istun tietokoneen ääressä aamuyöhön asti, nukun iltapäivään enkä saa hereilläollessanikaan mitään aikaiseksi, en jaksa lukea yhtäkään työilmoitusta, saatikaan sitten kirjoittaa hakemuksia, tunnen itseni laiskaksi ja saamattomaksi epäonnistujaksi.

Tänään on ollut niitä parempia päiviä. Heräsin suhteellisen aikaisin ja tein reippaana tunnin lenkin, kirjoitin sen jälkeen pari työhakemusta ja raportoin tilanteestani työkkäriin. Lähdin uudestaa kävelylle kun yksi hakemus pitikin laittaa perinteisellä postilla (kuka vaatii vuonna 2009 hakemuksen etanapostilla?!)  Olen laittanut ruokaa ja tiskannut, tehnyt manikyyrin. Suuria saavutuksia.

Huomenna lähdetään Tuitun luokse, tiedossa tutustuminen Kouvolan villiin yöelämään ja Peten keikka! Kivaa siis tiedossa. Kyllä tämä tästä.

Riemua päivään toi myös Davidin (Cook, siltä varalta että joku ei tiennyt kenestä on kyse...)  esiintyminen American Idolissa ja uusi video! Muutenkin Idol-huuma on taas vallannut. Vaikka mitään Davidin veroista ei ole tullut - eikä varmaan tule - tämän vuoden porukassa on monta hyvää ja yhtä ylitse muiden on vaikea valita suosikiksi. Tällä hetkellä aika vahvoilla on Adam, varsinkin ERINOMAISEN Ring of Fire -vedon sekä ah, niin ihanan Tracks of my Tearsin jälkeen, mutta ihan kannoilla hätistelevät Danny, Allison ja Kris.

Alanis Morissette - So Unsexy

Lopputulos: vahvempi myrkky streptokokkiin ja mahdolliseen lievään korvatulehdukseen ja toinen viikko sairaslomaa. Lähete korvaklinikalle jos ei olo rupea paranemaan parissa päivässä. Sain lääkärin heittämään hanskat naulaan, hyvä minä! Äiti totesi rakkaudella että sille on sattunut viallinen lapsi :D

Sairasloman lisäksi on tiedossa pakkoloma, palkaton sellainen. Lama iski meillekin. Työnantaja onneksi hoitaa asian hyvin työntekijäystävällisellä tavalla, ja työttömyyskorvaukseenkin ainakin osalta ajalta on ilmeisesti mahdollisuus.

Ja silti elämä hymyilee. Pitkään surua ja ahdistusta aiheuttanut asia ratkesi tänään helpommin kuin uskalsin pelätäkään ja tiedossa on kaikkea kivaa. Johon muuten aion ottaa osaa vaikka pää kainalossa.