Kuulun niihin ihmisiin joilla tunteet voittavat järjen. Aina. Tai ainakin melkein. Sydän tekee mitä lystää vaikka kuinka järjen ääni kaikuisi päässä, huutaisi suorastaan. Ei näin, tuosta ei voi seurata mitään hyvää, kuuntele nyt. Vaan eihän se kuuntele. Sitten seuraa kaikenlaista harmia, ajatuksia enemmän kuin päähän mahtuu ja ne pirulaiset vielä kiertävät kehää uudestaan ja uudestaan.

Siitä huolimatta en osaa tuosta luonteenpiirteestä olla kuin lähinnä kiitollinen. Kaikki todella hyvät ja tärkeät asiat elämässäni ovat siinä suoraan tai välillisesti sen takia että tunnen niin voimakkaasti, innostun asioista 110-prosenttisesti ja olen paljoa miettimättä mukana hullultakin tuntuvissa kuvioissa. Se että myös kaikki todella vaikeat asiat elämässäni johtuvat pitkälti samasta piirteestä on hinta jonka olen valmis maksamaan kaikista ainutkertaisista elämyksistä ja kullankalliista muistoista, ihanista ihmisistä puhumattakaan. Näinä hiljaisina hetkinä se on vain joskus vähän vaikea muistaa...