Joskus aikaa sitten "villissä" nuoruudessani kirjoittelen pieniä kertomuksia muutenkin kuin kouluun ja pakosta. Vuosiin en ole muuta saanut kirjoitettua kuin päiväkirjaa, mutta nyt iski inspiraatio. Näin joulupyhinä kun on vielä aikaa inspiraatiota toteuttaa niin novellihan siitä syntyi, lukekaa jos jaksaa kiinnostaa :)

---

Hän veti sukkahousut jalkaansa ja farkut niiden päälle. Kietoi huivin kaulaansa ja napitti takin tiukasti. Ovesta oli melkein kiire ulos, hissiin, ulko-ovesta läpi, kuulaankylmään öiseen ilmaan. Se tarrautui hetkessä tiukasti kiinni jalkoihin ja kasvoihin, puraisi korvista ja salpasi hengen. Tyttö toivotti kuitenkin kylmän tervetulleeksi. Kylmässä hän tunsi pystyvänsä jälleen hengittämään. Päässä vellonut tahmea olo väistyi ensimmäistä kertaa koko päivänä ja mieli tuntui taas toimivan. Jalat kulkivat kuin itsekseen, veivät häntä vauhdilla ei minnekään. Hän ei ollut matkalla mihinkään, hänellä ei ollut määränpäätä, ei tarkoitusta askelilleen. Hetken aikaa hän käveli kovaa, niin kovaa että hengästyi ja kylmä ilma alkoi pistää keuhkoihin. Muistaessaan ettei ollut oikeastaan menossa minnekään, ettei ollut kiire minnekään, hän hidasti askeliaan. Ajatukset tuntuivat jäljittelevän jalkoja. Välillä ne sinkoilivat yhdestä toiseen ikään kuin kaikkia asioita olisi ollut kiire ajatella yhtä aikaa, seuraavassa hetkessä taas jähmettyivät yhteen hetkeen, yhteen ainoaan muistoon ja kertasivat sitä yhä uudestaan. 

Joku käveli vastaan samalla puolella tietä. Lähestyi pikkuhiljaa niin että tyttö tiesi joutuvansa pian väistämään, kohtaamaan toisen ihmisen vaikkakin vain sekunnin murto-osan ajan. Hän piti katseensa tiukasti maassa, keskittyi tarkastelemaan jalkakäytävälle siroteltua hiekoitushiekkaa kuin se olisi ollut maailman kiinnostavin asia. Vasta kun hän paremminkin tunsi kuin näki vastaantulijan menneen ohi, hän huomasi, että hiekan seassa jalkakäytävä kimmelsi jäätynyttä kuuraa kuin se olisi koristeltu timanttipölyllä. Katuvalot saivat karun, jäätyneen jalkakäytävän hehkumaan kauniimmin kuin yhdetkään kerrostalojen parvekkeita koristavat teennäiset jouluvalot. Näky lämmitti tytön mieltä muutaman sydämenlyönnin ajan ja hän tunsi kummaa kiitollisuutta siitä, että osasi nähdä kauneuden pienissä arkipäiväisissä asioissa.

Seuraavassa tienhaarassa hän kääntyi jalkakäytävältä hiekkaiselle kävelytielle, joka johti talojen ja metsikön halki. Tielle, jonka varrella olisi vähemmän autoja, vähemmän ihmisiä. Pieni ylämäki tuntui ylivoimaiselta, jalat painoivat kuin olisivat lyijyä ja jälleen ajatukset seurasivat jalkoja. Ne kävivät yhä synkemmiksi ja raskaammiksi, kunnes tytöstä tuntui kuin pää ei jaksaisi enää pitää sisällään niin raskaita ajatuksia. Kylmä ilma ei enää tuntunut raikkaalta ja virkistävältä niin kuin aluksi, se oli vain purevan raakaa. Tyttöä alkoi kaduttaa että oli kävellyt niin pitkälle, kotiin olisi pitkä matka näin kylmässä. Siltikään hän ei halunnut vielä palata takaisin. Kylmyys ja pimeys olivat turvallisempia kuin lämpö ja valo, ulkona oli helpompi kadota hetkeksi maailmasta kuin kotona. Sinnikkäästi hän kääntyi tienhaarasta suuntaan, joka vei yhä kauemmas kotoa.  

Keho turtui äkkiä kylmään, käveleminen helpottui taas. Mieli oli koko ajan ollutkin turta. Yhä vain samat ajatukset kiersivät kehää päätymättä mihinkään. Ikävä, syyllisyys ja järkeily sekoittuivat onnellisempiin välähdyksiin kietoutuen sekamelskaksi, jossa todellisuuden ja kuvitelman rajat alkoivat olla pelottavan häilyviä. Tuhannetta kertaa hän kävi mielessään läpi kaikki vaihtoehdot, mahdolliset ja mahdottomat, vain todetakseen, ettei edelleenkään voinut mitenkään tietää mikä niistä oli oikea. Ties kuinka monetta kertaa hän toivoi hartaasti, että olisi osannut edes hetkeksi lakata ajattelemasta, että aivoissa olisi jokin kytkin jolla ne voisi vähäksi aikaa sammuttaa.  

Ajantaju alkoi hiljalleen kadota. Tyttö ei ollut varma oliko kävellyt muutaman minuutin vai pari tuntia, sillä ei ollut mitään merkitystä. Hän oli päättänyt kävellä niin kauan kunnes pään sekamelska edes vähän selviäisi, kunnes paha olo hellittäisi sen verran että hän pystyisi palaamaan sisälle. Kylmyys, yksinolo ja hiljaisuus vaikuttivat yleensä juuri niin. Toisin oli tällä kertaa. Ehkä hänen olisi pitänyt jaksaa kävellä pitempään, antaa kylmyyden luikerrella vielä syvemmälle luihin ja ytimiin, mutta hän ei pystynyt. Antaessaan jalkojen viedä itseään kohti kotia, hän toivoi silmänräpäyksen ajan, että olisi voinut lakata olemasta. Kuolemaa hän ei toivonut, ei koskaan. Hän rakasti elämää liikaa. Mutta pienen, ohikiitävän lyhyen hetken hänestä tuntui, että olisi voinut vain lakata olemasta. Haihtua hiljaisena tuulahduksena tähtitaivaalle, valua aineettomana katukiveyksen rakoihin tai ehkä hiipiä varovaisena kosketuksena jonkun iholle, käpertyä tuskin tuntuvana hyväilynä tämän niskaan. Olla siinä sydämenlyönnin tai ikuisuuden, mitään ajattelematta, mitään tuntematta.

Juuri kun tytöstä alkoi tuntua, ettei hän kestäisi kylmyyttä enää hetkeäkään kauemmin, kotitalo sukelsi hänen näkökenttäänsä kerrostaloviidakosta. Helpotukseen sekoittui pettymystä, vieläkään hän ei tuntenut olevansa valmis palaamaan kotiin. Hänen mielensä oli ajatusten runtelema, kehonsa kylmyyden ja väsymyksen, mutta silti hän olisi ollut valmis kiduttamaan kumpaakin lisää. Kohmeisin sormin hän kaivoi avaimen taskustaan ja vastentahtoisesti työnsi sen lukkoon avatakseen takaoven. Kellarin täyttävä koneiden hurina ja kuumuus löivät häntä vasten tukahduttavina, kietoutuivat kiinni ja salpasivat hengen pahemmin kuin kylmyys ja pimeys koskaan. Vielä hissiä odottaessaankin tyttö harkitsi hetken paluuta yöhön. Merkkivalon syttyessä hän astui sisään ja painoi kerroksen nappia. Hissin ovi painui kiinni kolahtaen kuin haudan ovi.