Tukholma, Malmö, Göteborg ja Moskova. Viikossa neljä keikkaa, nelisen tuhatta kilometriä laivalla, autolla ja junalla. Lauantaina viiden tunnin käväisy kotona, loput ajasta koti oli hytti, hostelli, mökki tai hotelli. Reissaamista, järjettömän rankkaa ja niin järjettömän hienoa ettei ainakaan tässä elämäntilanteessa keksi hienompia kokemuksia, elämyksiä joita muistella kiikkustuolissa ja kertoilla lapsenlapsille. Ja ne ihmiset. Ne tästä kaikesta tekevät vaivan arvoista. Enemmän kuin vaivan arvoista. Parhautta. Ainutkertaista ja korvaamatonta.

Niin mahtavaa kuin keikkailu onkin niin kotiinpaluusta puuttui kerrankin se katkeransuloinen tunnelma, joka yleensä liittyy matkan päättymiseen, oli vain taivaallista päästä kotiin. Vaan eiköhän se pahamaineinen keikanjälkeinen masennus ehdi vielä iskeä edessä olevan kahden kuukauden keikkatauon aikana... Pelottaa nyt jo miten vieroitusoireista selviää. Välissä on sentään joulu, vaikka tällä hetkellä ei oikein vielä ole uponnut tajuntaan että siihen on alle kaksi viikkoa. Kiire tulee.

Jonkinlaista matkakertomusta olisi tarkoitus kyllä myöhemmin satuilla, mutta nyt täytyy luovuttaa tämän päivän osalta. Uni painaa silmäluomia ja sinnikäs 38 asteen paremmalla puolella huiteleva kuumekin saattaa olla osasyynä tämänkertaiseen koomatilaan. Siispä omaan sänkyyn, ensimmäistä kertaa yli viikkoon!

Esimakuna tulevasta vielä kämäinen kännykameralla otettu kuva paikasta, jossa seistessä tunsi olonsa jokseenkin epätodelliseksi: "Olenko mä ihan oikeasti täällä..."