Ilokseni voin kertoa että tuon tuskaisen valvomisen jälkeen ei unettomuudesta ole ollut tietoakaan! Päinvastaisia ongelmia ehkä jonkin verran, eli unta riittäisi vaikka muille jakaa, mutta se nyt on tuttua meininkiä. Hämmentävää on se, että parina viime yönä olen nähnyt unia ja vielä erittäin pitkiä ja polveilevia sellaisia. Eikä tarvitse muistuttaa että joka yöhän niitä unia näkee, niitä ei vain muista. Puhun nyt siis nimenomaan unista, jotka muistan vielä herätessäni ja jotka palaavat mieleen pitkin päivää. Ne ovat minulle yleensä harvinaisuus ja tällainen tulva tuntuu hiukan oudolta, mutta on samalla myös mielenkiintoista. Alitajunta yrittää ilmeisesti kertoa jotain oikein tosissaan, vielä kun tietäisi mitä.

Takana on teemaltaan varsin kulttuuripitoinen viikonloppu. Perjantaina tempaisimme Tiian kanssa päivänäytökseen katsomaan Marie Antoinette -pätkän. Lievä pettymys, sinänsä hienosta tunnelmoinnista ja pukuloistosta kun jäi jotenkin kaipaamaan juonta. Koko elokuvan ajan odotti että koskakohan tämä oikein alkaa ja loppu jäi vähän töksähtäväksi: siinäkö se oli? Viikonlopun teemaa jatkettiin tietenkin baarikulttuuriin syventyen, seuraan liittyi myös Lostis ja kävipä maailmalta kotiutunut iskäkin tervehtimässä heitteillejätettyjä tyttäriään. Kivaa oli.

Launtaina vuorossa oli Kaupunginteatterin esitys Kaunotar ja Hirviö -musikaalista, siitä Disney-versiosta. Yleensä kun sanotaan että jokin on "Disney-versio" tai "Disneymäistä" se tarkoittaa jotain negatiivista. Tässä blogissa se on toisin. Ikuisena lapsena Disneyn elokuvat ja maailma yleensäkin ovat minulle aina vaan rakkaita, vaikka edellisestä käynnistä Disneyworldissa onkin jo ihan liian kauan. Kaunotar ja Hirviö oli elokuvateattereihin ilmestyessään 90-luvun alkupuolella ehdottomasti paras elokuva, jonka vähän yli kymmenvuotias oli koskaan nähnyt. Videolta sitä tuli tuijotettua kerta jos toinenkin, vähintään 15 kertaa olen kyseisen leffan nähnyt. Laulut osasin ulkoa suomeksi ja englanniksi, dialoginkin varmaan pääpiirteittäin. Ei siis ihme, että teatteriversiolle oli nostalgian kyllästämät, ehkä liiankin suuret odotukset. Vaan eipä tarvinnut pettyä. Lähes kolmetuntinen näyttämöspektaakkeli jaksoi ilahduttaa alusta loppuun, hienoisesta väsymyksestä huolimatta. Viisihenkisessä testiryhmässämme oli edustettuna molemmat sukupuolet ja useampi ikäluokka, eikä kenelläkään muulla ollut samanlaista ennakkolatausta kuin minulla. Kuitenkin koko porukka oli kulttuurielämyksestä ilmeisen otettu, joten uskallan suositella teatteriin lähtemistä muillekin.

Ettei teemaviikonloppu jäisi keskeneräiseksi, sunnuntaina töiden jälkeen odotti elokuvailta Tiialla. Jotenkin olen onnistunut aina missaamaan elokuvan Kuudes aisti. Sen pyöriessä teattereissa en koskaan saanut aikaiseksi mennä sitä katsomaan, vuokralle tai omaksi se ei koskaan kehuista huolimatta tarttunut ja tv-esitykset ovat aina jääneet muka jonkun tärkeämmän alle tai sitten olen vain lahjakkaasti unohtanut ne. Sivistyksessäni on siis ollut ison elokuvan kokoinen aukko, joka onneksi nyt on paikattu. Harvoin näkee elokuvaa, joka ottaa kiinni ja pitää otteessaan niin tiiviisti, että jätskilusikka unohtuu kuppiin kesken syömisen, asentoa huomaa vaihtaa vasta kun jalat puutuvat ja kaksituntisen jälkeen tajuaa että yhtään elokuvan ulkopuolista ajatusta ei ole mielessä käynyt. Kerrassaan hieno elokuva siis, vaan tuskinpa minun täytyy sitä täällä vakuutella, eivätköhän sen ole kaikki muut jo nähneet...