Perustavanlaatuisesti. En ole ihan varma osaanko pukea sitä sanoiksi, mutta ajattelin yrittää. Pohjustuksena pari viimeaikaista tositapahtumaa, jotka eivät saaneet tätä ajatusta syntymään, ainoastaan vahvistivat olemassaolevaa käsitystä itsestäni.

Tapaus 1.
Otin erään läheisen ihmisen kanssa hiljattain yhteen, oikein isosti. Riita oli ainoa joka meillä on ikinä ollut, toivottavasti jääkin sellaiseksi. Se selvitettiin, ja kaikki on taas välillämme paremmin kuin hyvin. Ainoa asia, joka minua on jäänyt painamaan, on syyllisyydentunto siitä, että sain riidan aikaiseksi omalla käytökselläni. Olin illan päätteeksi väsynyt ja huonovointinen, tauti jylläsi ja otti päähän. Olin kertakaikkisen pahalla tuulella. Ei siinä vielä mitään, mutta kun päälle lisätään väärinkäsitys, niin minulla kuohahti yli. En ollut vihainen kenellekään tietylle ihmiselle, vain kertakaikkisen pahalla tuulella ja purin sen läheisiini. Seuraukset olivat sellaiset, jotka mielelläni unohtaisin, jos vain pystyisiin.

Tapaus 2.
Toinen läheinen ihminen päästi tänään suustaan jotain todella typerää ja ajattelematonta. Ei minuun kohdistuvaa, eikä edes ihmiseen josta välittäisin tuon taivaallista, mutta niin alhaista, että en osannut pitää suutani kiinni. Kerroin mitä kommentista ajattelin, tiukkasanaisesti. Tilanne ohi. Tai niin luulin... Vasta myöhemmin tajusin, että tämä ihminen oli pahoittanut mielensä isomminkin. Pyysin anteeksi, ei vastausta. Nyt asia pitäisi varmaankin selvittää, mutta kun en tiedä miten.

Tarkoituksena ei nyt ole kaivaa esiin vanhoja kaunoja tai pahoittaa kenenkään mieltä enää enempää, toivon ettei niin käy. Molemmat tapaukset vain kuvaavat tilanteita, joissa minä olen ilmaissut negatiivisia tunteita lähimmilleni, sillä seuraksella että olen pahoittanut jonkun mielen paljon pahemmin kuin on tarkoitus (eikähän alkujaankaan ole ollut tarkoitus lainkaan pahoittaa toisen mieltä). Jos kyse olisi vain yhdestä tapauksesta, tai näistä kahdesta tapauksesta, ohittaisin sen anteeksipyynnöllä ja sen jälkeen unohtamalla, ihmekös tuo jos pahantuulisuus tai tiuskiminen muita harmittavat. Mutta kun ne vain jatkavat kaavaa, johon olen törmännyt koko ikäni. Jostain syystä negatiiviset tunteet ja ajatukset ovat minun ilmaiseminani pahempia kuin monien muiden.

Vuosia otin tähän asiaan marttyyriasenteen. Miksi muut saavat ilmaista itseään paljon rankemmin kuin minä, miksi minuun suhtaudutaan eri tavalla, miksi minä olen se ainoa, joka ei koskaan saa olla pahalla tuulella, jonka pitää aina olla yhtä aurinkoa ja hymyä, tuli mikä tuli. Vasta viime aikoina olen alkanut tajuta, että vika saattaakin löytyä sisältäpäin eikä ympäröivästä maailmasta. Jos kaikissa tapauksissa on yksi yhteinen tekijä, eli minä ja tapani ilmaista negatiivisia asioita, niin eikö kaikkein loogisin johtopäätös ole, että minussa ja ilmaisutavassani on jotain vikaa...?