Kävin tänään ystäväni luona kylässä. Olemme olleet 3-vuotiaasta asti "kimpassa", koulun loppumisen jälkeen tosin nähneet turhan harvoin. Molemmilla on oma elämä, ja ne elämät ovat aika kaukana toisistaan...

Ystäväni muutti heti lukion päätyttyä poikaystävänsä kanssa yhteen. Hän aloitti opiskelun, valmistui, sai oman alansa töitä. Matkusteli, harrasti, piti yhteyttä laajaan ystäväpiiriinsä. Meni naimisiin tuon poikaystävän kanssa ja viettää nyt hoitovapaata kertakaikkisen ihana yksivuotias neitokainen seuranaan. Lisää lapsia on suunnitteilla, samoin muutto naapurimaahan miehen uran takia. Kaikista puheista kuuluu läpi tyytyväisyys omaan tilanteeseen ja onnellisuus paistaa jo yleisessä olemuksessa.

Minä vietin lukion jälkeen välivuoden, olosuhteiden pakosta. Tein töitä, olin työttömänä, hoidin sukulaislapsia. Aloitin yliopiston, opiskelin pariakin ainetta, tein osa-aikatöitä, opiskelu alkoi tökkiä. Rohkeasti tai tyhmästi, tiedä sitten kumpi on lähempänä totuutta, vaihdoin alaa. Aloitin alusta, elin vihdoinkin opiskelijaelämää, pidin hauskaa. Tein lisää osa-aikatöitä. Löysin erään bändin, tapasin sen kautta mahtavia ihmisiä, aloitin keikkaelämän. Asun vieläkin kotona (en ole ikinä ymmärtänyt tätä määritelmää, missä sitä ihminen muualla asuisi kuin kotonaan?! Mutta siis juu, äitini kanssa asun vaikka vanha akka olenkin), parisuhdekokemuksella en voi juurikaan kehuskella, ihastumisilla, sydämen särkymisillä ja ihmissuhdesotkuilla sitten sitäkin enemmän. Opiskelen, ainakin silloin tällöin, teen töitä, en innolla mutta mieluummin kuin mitään muuta työtä mitä olen aikaisemmin tehnyt. Rempustan ympäri Suomea ja ympäri maailmaa, tapaan uusia ihmisiä, saan ainutlaatuisia kokemuksia, koen olevani monella tapaa etuoikeutettu. Minua on siunattu usealla sydänystävällä, yksikin on enemmän kuin joskus uskalsin toivoa. Ensimmäistä kertaa aikuisiälläni tunnen oikeasti eläväni. Olen onnellinen.
 
Tiedän ihmisiä, joiden mielestä ystäväni tie onneen on varmasti ollut "oikeampi" kuin minun. Tosin niitäkin löytyy, jotka kammoksuvat pelkkää ajatusta rauhallisesta, tasaisesta perhe-elämästä. Itse olen nuorempana ollut kumpaakin mieltä, joskus lähes halveksinut perinteistä yhteiskunnan normien mukaan elämistä, joskus kadehtinut onnellista parisuhdetta, täydellistä lasta ja turvattua tulevaisuutta. Tänään vierailulta palatessani, tätä asiaa pohtiessani jälleen kerran, tajusin yhtäkkiä etten enää kärsi kummastakaan ajattelutavasta. Ihmettelin vain sitä, miten kaksi niin samanlaisista lähtökohdista ponnistavaa ihmistä voi löytää onnen niin erilaisilta poluilta. Kumpaakaan vähättelemättä tai kumpaakaan toisen yläpuolelle nostamatta.

Taidan olla kasvamassa aikuiseksi. Pelottava ajatus.