Nyt ottaa päähän. Ihan sillä lailla isosti. Niin paljon, että tekisi mieli käyttää vähän värikkäämpääkin kieltä, mutta hillitsen itseni.

Sovittiin kaverin kanssa että tehdään yhteinen opinnäytetyö. Tehtiin suunnitelmia. Homma lähti sujumaan. Tuli mutkia matkaan. Jouduttiin muuttamaan suunnitelmia, sillä seurauksella etteivät ne kiinnostaneet enää pätkääkään. Opinnäytetyöahdistus kasvoi eksponentiaalisesti, en halunnut edes puhua aiheesta. Ehdotin kaverille, suorastaan rukoilin, että tämä ottaisi yhteisen aiheen ja tekisi siitä oman työnsä, minä puolestani ottaisin aikalisän ja aloittaisin alusta. Kaveri kieltäytyi ehdottomasti, yhdessä pitää tehdä. Tuli lisää mutkia matkaan, minun olisi pitänyt niitä oikoa. En saanut mitään aikaiseksi. Aikansa odoteltuaan kaveri ilmoitti rupeavansa painostamaan minua, asiat piti saada eteenpäin. Minä reagoin hiljaisella nyökkäyksentapaisella, hengenahdistuksella ja sydämentykytyksellä, lopun luentoa keskityin räpyttelemään pois silmien takana polttelevia kyyneliä.

Tämän iloisen episodin jälkeen olin viikon verran poissa koulusta. Takaisin tullessani vastassa oli mykkäkoulu. Ajattelin että se oli vain hetkellistä, huono päivä, yleinen hatutus, mitä lie. Mykkäkoulu jatkui kaksi viikkoa. Tänään kuulin hetkistä ennen tentin alkamista kaverin sanovan toiselle kaverille jotain huomisesta tapaamisesta, hän oli menossa keskustelemaan opinnäytetyöstään. Yksikössä. "Minun opinnäytetyöni".

Tiedän, etten ole mikään puhdas pulmunen ja viaton uhri tässä kuviossa. En ole hoitanut omaa osuuttani opinnäytetyöprojektissamme, enkä ennen kaikkea ole osannut kaverilleni kertoa, miten vaikea tästä koko asiasta on minulle tullut. Haluan vilpittömästi uskoa, että hän olisi sen ymmärtänyt jos olisin osannut, vaikka minulla on siitäkin epäilykseni. Mielestäni en kuitenkaan ole ansainnut sitä kohtelua, minkä nyt olen saanut. Kaksi kuukautta sitten tarjosin kaverille mahdollisuutta ulos sopimuksestamme, sanoin suoraan, että mulla ei nyt paukut riitä tähän. Ei kelvannut. Nyt, kahden viikon mykkäkoulun jälkeen, saan kuulla ohimennen, että hän tekee omaa opinnäytetyötään. Edelleenkään en tiedä sitä virallisesti, minulle hän ei ole vaivautunut asiasta edes ilmoittamaan. Ei puolella sanalla.

Yllättävä käänne opinnäytetyödraamassa ei ole pelkästään huono. Pääsin kuin pääsinkin eroon aiheesta, jota olin alkanut inhota. Saan tehdä tai olla tekemättä lopputyötä omaan tahtiini. En ole vastuuvelvollinen kenellekään muulle kuin itselleni. Voin vapaasti valita aiheen, joka oikeasti kiinnostaa ja josta on edes jokseenkin mielekästä tehdä lopputyö. Se mikä vituttaa ja surettaa, on vain se, miten tähän päädyttiin. Toivon mukaan sekin unohtuu jonain päivänä, viimeistään silloin kun en joudu kyseistä henkilöä enää tapaamaan...