Lähes puolentoista vuoden tauon jälkeen uskaltaudun tänne taas. En tiedä miksi kirjoittaminen aikanaan jäi, mutta mitä pidemmäksi tauko kasvoi, sitä suuremmaksi kävi kynnys aloittaa uudestaan. Nyt se tuntuu kumman pieneltä, ikään kuin aloittaisin puhtaalta pöydältä. Saa nähdä miten kauan jaksaa tämä innostus jatkua, edelleen kirjoitan fiilispohjalta.

Kun on kokonainen vuosi jäänyt väliin niin pitäisi varmaan yrittää jonkinlaista yhteenvetoa ja ehkä muutenkin näin uuden vuoden kunniaksi voisi katsoa menneeseen. Koitimme tyttöjen kanssa aattona muistella kuluneen vuoden kohokohtia ja olimme yhtä mieltä ainakin siitä, että 2008 tuntuu menneen ohi valtavaa vauhtia, "mihin se vuosi oikein katosi?". Vaan löytyihän niitä huippuhetkiäkin sitten kun vähän aivosoluja vaivasi.

Paras muisto viime vuodesta on ehdottomasti ja ylivoimaisesti maaliskuinen kahden viikon reissu New Yorkiin ja Bostoniin. Täydellistä matkaa ei ehkä olekaan, mutta tämä nimenomainen on kyllä kovin lähellä. 10 päivää Nykissä museoita, jokiristeilyä, kiertoajelua, näköaloja, teatteria Broadwayllä, stand-up komediaa Villagessa eli kertakaikkisen tehokasta turisteilua, unohtamatta myöskään kahviloissa istumista, puistossa kävelyä, ihmisten katselua ja yleistä fiilistelyä. Ja shoppailua. Paljon shoppailua. Toki kaupunkien kaupungissa oli pakko myös muutamana iltana käydä yöelämää ihmettelemässä, vaikkakin melko maltillisesti. Kaiken tämän jälkeen auto alle JFK:ltä ja Oikeaan Amerikkaan. Long Islandilla ajaessa tuntui kuin olisi alkanut kokonaan toinen matka. Onnea varjosti pikku hiukkasen se, että olin ajopäivän korkeassa kuumeessa ja keuhkotaudissa, lauttamatkasta mantereelle Connecticutiin minulla on kovin hämärät mielikuvat. Jamestownissa Rhode Islandin puolella jaksoin sentään kävellä pääkatua ja syödä sairaansikahyvää pizzaa pienessä puodissa. Bostonissa sainkin sitten lääkärin vallan kotikäynnille hotelliin. Ihanan Dr. Garyn rohdoilla olin onneksi jo seuraavana iltana tolpillani ja Jennin kanssa suuntasimme Hartfordiin Lifehousen keikalle. Unohtumaton elämys, ja seuraavana iltana uudestaan sama bändi Bostonissa, vielä parempaa. Varsinainen turisteilu Bostonissa jäi sairastamisen takia yhteen päivään, mutta se riitti. Visiitti Harvardiin ja kävely kaupungilla sekä ilta baarissa saivat rakastumaan kaupunkiin. Olen sanonut monesti ja sanon vielä kerran: New York on mahtava kaupunki ja lähden sinne koska tahansa uudestaan turistina, mutta Bostonissa voisin asua.

Muuten viime kevättä voi kuvata kahdella sanalla: American Idol. Tai oikeastaan sekin on liian lavea käsite, sanat ovat ennemmin David ja Cook. Mies, ääni, jumala. En ole koskaan aikaisemmin seurannut American Idolia alusta loppuun, nyt hain jokaisen jakson netistä heti kun se oli ollut eetterissä, odotin malttamattomana sen latautumista tai - god forbid - töistä pääsemistä koneen ääreen ja katsoin nenä ruudussa kiinni. Tuloslähetyksiä jännitin niin että tärisin ja joka kerta kun oikea mies meni jatkoon pompin riemusta. Reaktiota sanoihin "The winner of American Idol 2008 is David... Cook!" ei pysty edes kuvailemaan. Vietin tuntikausia aiheeseen (siis nimenomaan David, ei AI) omistautuneella forumilla, katsoin, kuuntelin ja luin kaiken mitä käsiini sain. Can you say obsession? Vaikka viime aikoina pakkomielle onkin hieman laantunut (painotan sanaa *hieman*), edelleen David Cook IS the one I'm looking for. He had me at Hello.  

Kesä tuntuu menneen jotenkin ohi, p**kaa duunia kirotessa ja huonoja ilmoja pidellessä. Mökillä olin enemmän kuin vuosiin mutta sekin tuntuu menneen jonkin asteisessa sumussa. Poikien keikkoja oli kovin vähän, enkä niistäkään käynyt läheskään kaikilla. Keikkailu on edelleen parasta ikinä, mutta se pahin tuska siitä ettei joka keikalle pääse on ehkä vihdoin helpottanut. Ainakin yksi täydellinen kesäpäivä onneksi koettiin, Helsingin keikan jälkeen hurautimme aamuyöstä Jennin, Jannan ja Tiian kanssa mökille ja onnistuimme valitsemaan sen yhden kunnon hellepäivän kun vesikin oli lämmintä. Löhöilyä auringossa, uimista, piirtämistä, tramboliinilla pomppimista, polkuveneilyä, sauna, suklaanaamiot ja grillausta sekä paljon, paljon naurua.

Toinen vuoden kohokohdista ajoittuu syyskuulle, nimittäin suorastaan legendaariseksi muodostunut Molly-viikko. Cousin Bill palasi yli vuoden tauon jälkeen Suomeen, uudella kokoonpanolla. Ja siitäkös riemu irtosi. 6 päivää Mollyssa viikossa (ja se yksi jäi väliin vain Poetsien Porin keikan takia) huipentui sunnuntai-iltana synttäreihin eli ilmaisen viinan bileisiin ja niitä seuranneeseen lievästi sanottuna vauhdikkaaseen iltaan. Taikureita, kielareita, basisti pöydällä, Tiia rummuissa ja soittimien uudelleenjako bändissä. Huutelua meidän porukan ja lavan välillä, jokseenkin hämmentyneitä katseita muulta baarikansalta. Seuraavana päivänä krapulapizzan ääressä ihmeteltiin Tipsyn kamerasta löytyviä kuvia, "You're on the drums?! Where the fuck was I?!?!" "We did NOT play that song..." ja naurettiin. KJM eli keikanjälkeinen masennus kestää muuten viikon rymyämisen jälkeen kauan.

Myöhemmin syksyllä oli vuorossa myös varsin iso elämänmuutos. Aikani kirottuani p**kaa satamasaattajan duunia joka meni vuoden aikana aina vain huonompaan suuntaan otin vihdoin itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin hakemaan oikeita töitä. Selailin ahkerasti niin työvoimatoimiston kuin eri välittäfirmojenkin sivuja, mutta vain yksi paikka kiinnosti niin paljon että sain aikaiseksi laittaa hakemuksen: toimistosihteeri Eastwaylle, Suomen suurimmalle keikkojen järjestäjälle. Se tuntui kohtalolta, jos ei tuo paikka ole kuin tehty minulle niin ei sitten mikään. Ei kuitenkaan tärpännyt, en päässyt edes haastatteluun. Unohdin asian ja jatkoin p**kan duunin kiroamista. Lokakuussa olin jo aloittanut osa-aikaisen, suhteilla hankitun työn Vuokraturvalla, kun meilissä odotti yllätys: Eastway haki uudestaan vastaavanlaiseen työhön ihmistä ja pyysivät minut vanhan hakemuksen perusteella haastatteluun. Sen jälkeen sain kuulla olevani kahden parhaan joukossa ja toista haastattelua seuraavana aamuna sain puhelinsoiton: paikka oli minun! Kahta päivää myöhemmin olin jo perehdytyksessä ja siitä alkoikin varsinainen hullunmylly. Työ kun on sellainen ettei sitä opi kuin tekemällä ja yrityksen ja erehdyksen kautta, joten alussa oli hieman tunne kuin olisi pudotettu uimataidottomana altaan syvään päähän. Silti viihdyin heti. Työni on monipuolista, vaihtelevaa ja hillittömän kiireistä. Useimmiten pitää tehdä vähintään viittä asiaa yhtä aikaa, puhelin soi ja uutta hommaa pukkaa päälle. 8 tuntia harvoin riittää kaikkeen mitä pitäisi päivän aikana saada hoidettua. Pidän tästä enemmän kuin mistään työstä aikaisemmin. Tämä tuntuu olevan minun paikkani.

Muutenkin vauhdilla mennyt vuosi lähti kulumaan pikakelauksella uuden työn alettua. Raskas työ vaatii raskaat huvit joten viikonloput kuluivat baareissa Rappio Elämää viettäen, arki-illat puolestaan rättiväsyneenä päivän töistä. Viikkoa ennen joulua pääsin kuitenkin pakoon kaikkea kun Brittein saaret kutsuivat. Janna ja Tiian kanssa jo alkusyksystä varattu matka oli ehkä onnistuneempi kuin osasin toivoakaan. Lensimme Lontooseen ja Stanstedin lentokentällä vietetyn yön jälkeen suuntasimme kaupunkiin turisteilemaan. Erittäin tehokkaan puolen päivän kierroksen jälkeen hyppäsimme bussiin kohti Cardiffia. Perillä haaveiltu siistiytyminen jäi väliin kun isäntä ystävineen kestitsi tulokkaita ja sitten suoraan baariin! Kolossaalisesta väsymyksestä huolimatta oli hillittömän hauskaa ja harmitti luovuttaa kahden aikaan kun ei yksinkertaisesti pysynyt enää hereillä. Seuraavana päivänä laiskan aamun ja kauan kaivatun suihkun jälkeen suuntasimme Cardifiin keskustaan ihmettelemään ostoskadun meininkiä ja alkuillasta leffateatteriin katsomaan odotettu Twilight. Sehän se reissun syy alunperin olikin... Leffan jälkeen yllättäen taas baariin, tällä kertaa ei edes väsyttänyt! Halpa juoma ja hauska seura on loistava yhdistelmä, jatkoilleki päädyttiin. Puoli viiden aikaan aamuyöstä joku sai loistavan idean "Let's go see the castle!" eikä muuta kun takkia niskaan ja rämpimään mutaiseen puistoon ja kiipeilemään linnanmuurien yli. Aamulla jätimme Cardiffin haikein mielin taakse ja suuntasimme kohti Holyheadiä ja sieltä lautalla Dubliniin. Haikeus unohtui äkkiä ihanassa kaupungissa, puhumattakaan siitä että sitä murretta voisi kuunnella loputtomiin kyllästymättä. 4 päivää rappioelämää mutta myös reipasta turisteilua, kotiinlähtiessä meinasi itku tulla. Onko täältä pakko tulla pois? Koko reissu oli aivan mahtava, ihania uusia ystäviä, satunnaisia tuttavuuksia ja kivoja kaupunkeja.

Jos joku on tämän mammuttikirjoituksen jaksanut loppuun asti kahlata niin en voi kuin kiittää mielenkiinnosta ja onnitella sinnikkyydestä :D Kaiken kaikkiaan 2008 oli siis varsin mainio vuosi. Toiveet vuodelle 2009 voin esittää TheArtistin sanoin: May the very best of this year, be the worst of next year. Ja jos vaikka välillä jaksaisi siitä kirjoittaakin.