On muuten päivälleen 4 kuukautta siitä kun viimeksi olen jaksanut kuulumisia päivittää. Pitäisi varmaan tehdä se hieman useammin niin ei aina tarvitsisi kirjoittaa näitä romaaneja. 

Suurin uutinen sitten viime kerran kun kirjoittelin on varmaankin se että alla on uusi kustannuspaikka ja käyntikortissa uusi titteli! Ja sama suomeksi eli uusi työ. Tai itse asiassa ei edes uusi vaan paluu vanhaan. Kesän lopulla sain tekstiviestin Eastwayltä, varovaisesti tunnusteltiin että kiinnostaisikohan vielä jos heillä olisi syksyllä äitiyslomasijaisuus tarjolla. Samaan aikaan kärvistelin Linda Linella, työssä jota vihasin enemmän kuin mitään koskaan ennen. Ai että kiinnostaisiko?! Soitin siltä istumalta, kesken lastenkutsujen, ja ilmoitin olevani kiinnostunut. Yritin esittää edes vähän hard-to-getiä, huonolla menestyksellä. Puhelusta alkoi useamman kuukauden kärvistely, sillä vaikka se oli varmaa että äitiyslomalle on joku lähdössä, epävarmaa oli se näytetäänkö vihreää valoa sijaisen palkkaamiselle. Mitään kilpailua paikan täyttämisestä ei ollut sen jälkeen kun minä ilmaisin kiinnostukseni, alusta asti tehtiin selväksi että työ on minun jos sen haluan.  Syyskuussa tuli vihdoin huojentava tieto: valo oli vihreä ja minulla oli työsopimus.

Palasin 1. lokakuuta vanhaan tuttuun työhön, joka tosin oli ehtinyt muuttaa muotoaan seitsemän kuukauden aikana. Suurin muutos on sijainti, onnistuin välttämään sopivasti muuttohässäkän kun firma juuri ennen paluutani siirtyi Konalan kotoisista mutta jokseenkin kämäisistä tiloista Mankkaalle uuteen ja hienoon toimistoon. Tila lisääntyi moninkertaisesti ja puitteet ovat pikku hiukkasen prameammat kuin ennen. Pientä miinusta siitä että töitä tehdään edelleen remontin keskellä ja kun vieressä porataan kiviseinää on välillä vähän vaikea kuulla mitä asiakas sönköttää puhelimessa.

Työnkuva on myös muuttunut. Sen lisäksi että joudun "passaamaan" muita vähemmän, on nykyinen työni paljon lippupainoitteisempaa kuin ennen, tuuraanhan Menolipun rumbasta vastannutta ihmistä. Alkuun homman yksitoikkoisuus ja rutiini ahdisti hieman, mutta kun pääsi kunnolla kärryille, jäi reilusti aikaa niille miljoonalle vaihtelevalle askareelle joihin olin tottunut.

Vaikka osa miehityksestäkin on vaihtunut sitten viime näkemän, suurin osa porukasta on vanhaa ja tuttua. Tällä kertaa tunnen päässeeni vielä paremmin ja nopeammin sisään porukkaan kuin viimeksi, totta kai kun vanha pohja on olemassa. Töihin palatessa kaikki kävivät vuoron perään kertomassa miten kivaa on kun olin tullut takaisin ja kuulin pari päivää sitten että päiviä paluuseeni oli jopa laskettu :D Tällaiseen työpaikkaan lähtee aamulla niin kovin paljon mieluummin kuin sellaiseen, jossa nimensä kuullessaan ensimmäinen ajatus on "Apua mitä mä nyt oon tehny väärin"...

Marraskuun puolella töihin paluuta varjosti pitkä sairasloma. 2,5 viikkoa makasin kotona kuumeessa, ramppasin lääkärissä ja luovutin verta kyynärtaipeet ruhjeilla. Vietin viimeisellä sairasviikolla yhtenä päivänä 9 tuntia lääkärissä, ensin työterveyslääkärillä, joka nosti kädet pystyyn kun ei enää keksinyt mitä minulle tehdä. Lähete korva-, nenä- ja kurkkupoliklinikalle, 3 tuntia jonotusta ja yksi poskiontelopunktio myöhemmin korvalääkäri totesi että ei se ainakaan tämän alueen tulehdus ole, ja passitti sisätautien klinikalle. Sieltä 4 tuntia, lukemattomia verikokeita ja yhtä röntgeniä (sekä yhtä hävyttömän somaa nuorta mieslääkäriä) myöhemmin minut päästettiin kotiin kun ei edelleenkään keksitty missä vika piilee. 17 päivän jatkuvan kuumeen jälkeen elämä alkoi voittaa ja tulehdusarvot laskea. Koskaan ei selvinnyt mikä ne nosti.

Pitkän sairastelun jälkeen alkoivat seinät kaatua päälle, ja kun vihdoin odotettu kuumeeton päivä tuli niin uloshan se oli päästävä. New Moon piti tietysti mennä katsastamaan ensi-iltaan, ja elokuva oli siinä mielessä positiivinen kokemus ettei se ollut ollenkaan niin huono kuin pelättiin! Ja liekö siiderillä (jota piilopulloista ehkä hiukkasen Tiijan kanssa nautimme) ollut osuutta asiaan mutta nuori Jacob ei ollut tukanleikkuun jälkeen ollenkaan hassumman näköinen. Vaikka se paita olisi voinut välillä pysyä päälläkin. Leffan jälkeen käytiin Mollyssa yksillä. Fail. Erinäisten tapahtumien ja tuttuihin törmäämisten lopputuloksena illasta tuli varsin viihdyttävä ja kotiin kömmittiin pilkun jälkeen. Yllättävä käänne.

Perinteinen Cheerioiden mökkiviikonloppu toteutettiin vihdoin marraskuun lopulla, tällä kertaa Evon kuusessa eli Evon luonnonpuiston jylhissä maisemissa. Osuvasti nimetty Purotupa oli sijainniltaan upea, vaikka itse mökistä keksimme muutamia rakentavia parannusehdotuksia. Viikonloppu sujui kuitenkin varsin miellyttävästi ja rentouttavasti. Suorastaan legendaarinen samoilu jäi valitettavasti hieman lyhyeksi sateen kiusatessa koko viikonlopun, mutta sää antoi loistavan tekosyyn nauttia lämpimässä mökissä Kumman Kaa -maratonia. Hyvä ruoka ja tietysti myös jossain määrin juoma kruunasivat viikonlopun, ja kotiin ajeltaessa laulettiin vielä adventin kunniaksi Hoosiannaa sekä nautittiin spontaanista runonlausuntahetkestä.

Viime keskiviikkona 10 vuoden fanitus palkittiin taas kerran: Backstreet Boysin keikka Hartwall-areenalla oli mahtava, vaikka molemmat fanitytöt olivat samaa mieltä että ei paras näkemistämme. Tunnelma oli silti katossa ja fiilis keikan jälkeen niin täpinä että kotiin ei voinut heti mennä. Suuntasimme vastoin parempaa tietämystämme Tigeriin, ja vaikka paikka olikin juuri niin kamala kuin voi kuvitella ja porukka vielä hirveämpää, uhraus kannatti: jonkun aikaa baarissa hengailtuamme ja ylikalliita juomia siemailtuamme, kukas muu astelee sisään kuin itse herrat Nick Carter ja Howie Dorough! Loppubändin puuttumisen aiheuttama pettymys ei ainakaan allekirjoittanutta vaivannut kovin kauaa kun tajuntaan upposi että 10 vuoden odotuksen jälkeen olin ensimmäistä kertaa kosketusetäisyydelle teinirakkaudestani :D Turvamiesten muuri ja pissisten armeija pitivät huolta ettei lähemmäs päässyt, mutta ei se hymyä hyydyttänyt. On niin kiva olla kikattava teini!

Seuraavana iltana nautimme Christan kanssa vielä Eastwayn tarjoamana Boney M:n keikan joka osoittautui kaikkia odotuksia huikeasti paremmaksi ja ennen kaikkea täydelliseksi lääkkeeksi keikanjälkeismasennukseen. Ja ettei viikko liian hiljainen olisi ollut, perjantai-iltana jaksoin reippaasti juhlia koko illan Eastwayn tyttöjen pikkujoulua. Jokseenkin tujun glögin voimalla tehtiin muun muassa erinäisiä tunnustuksia, joista ei kerrota sen enempää, sekä tutustuttiin oikein kertaheitolla. Iltaa jatkettiin pienellä mutta sinnikkäällä porukalla ensin Mollyssa ja sitten Apollossa, Eastwayn käyntikortilla jono ohi tyylikkäästi kumpaankin. Yhden illan aikana tunsin pääseväni enemmän sisälle porukkaan kuin monena kuukautena istumalla töissä. Kolme baari-iltaa peräkkäin ei vielä riittänyt, joten lauantaina suuntasin tiian kanssa London Pubin pikkujouluihin ja iltaa oli tarkoitus jatkaa useampaankin baariin, mutta yllättäen väsymys vei voimat ja suuntasin kiltisti kotiin "jo" yhdeltä. Sunnuntai kuluikin sitten rattoisasti kotona katsomassa vähän Linnan juhlia ja enemmän Maailman Parasta Sarjaa How I Met Your Mother. Jos et ole vielä tutustunut niin nyt on korkea aika. Vatsalihastreeni on parasta hoitaa nauramalla sanon minä.